Heja Sverige! Meidänkin mökissä skoolattiin ja syötiin prinsessakakkua. Naapuri teki sen taas - kansankoti osaa pistää kunnon bileet pystyyn vaikka monarkian kunniaksi. Suomen eduskunnan viininhakureissut vaikuttavat amatöörien puuhastelulta (ja ehkä todella ovatkin sitä) sen rinnalla miten varmoin ottein virallinen Ruotsi omat juhlansa järjestää.

Jälkipyykin pesu ei ole tätä kirjoittaessani vielä alkanut, jos sellaista edes tulee. Konkreettisestihan tehokkaat ruotsalaiset siivosivat juhlinnan jäljet sitä mukaa kun kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin hääkulkue kiersi Tukholman keskustaa. Muistot kaikin puolin onnistuneesta ja valtavan kansainvälisen huomion saavuttaneesta tapahtumasta jäivät kuitenkin elämään pitkäksi aikaa. Kansakunta eli hetken sadussa ja antoi romantiikan kukkia. Se kertoo hyvästä kansallisesta itsetunnosta ja ruokkii sitä entisestään.

Meillä on talvisodan henki ja jääkiekon maailmanmestaruus viidentoista vuoden takaa. Täälläkin kaivattaisiin uutta me-hengen nostatusta. Mikähän sen saisi aikaan?

Mutta maailmankylästä on muutakin iloista kerrottavaa. Se liittyy jalkapalloon, kuinkas muuten. Kirjailija ja futisentusiasti Jukka Pakkasen mukaan jalkapallo-ottelu on "elämä pienoiskoossa". Mikäs siinä. Tosin monelle jalkapallo on jopa elämää suurempi asia. Itse sanoisin, että on se ainakin suurempaa kuin politiikka. Ajatelkaapa tätä: maa joka eristäytyy, häiriköi ja suhtautuu vihamielisesti lähes koko kansainväliseen yhteisöön lähettää joukkueen jalkapallon MM-kisoihin pelaamaan yhdessä muiden kanssa yhteisillä säännöillä.

Tarkoitan tietysti Pohjois-Koreaa, joka edellisen kerran osallistui kisoihin 1966. Tuolloin maan johtajan Kim Il-Sungin kerrotaan esittäneen joukkueelle toivomuksen yhdestä tai kahdesta voitosta. Yksi tuli, mikä ei riittänyt jatkopaikkaan. Tiedossani ei ole, mitkä tavoitteet olivat tällä kertaa, mutta nytkin Pohjois-Korean pelit jäivät alkulohkoon. Tärkeintä kuitenkin on että joukkue oli mukana kisoissa ja antoi maalleen toisenlaiset, iloisemmat kasvot.

Jalkapallo edistää maailmanrauhaa, suuressa ja pienessä mitassa. Varma keino tutustua kehen tahansa missä maankolkassa vain on potkia yhdessä palloa. Olen kuullut Fifalle eli Kansainväliselle jalkapalloliitolle ehdotetun epävirallisesti Nobelin rauhanpalkintoa. Idean voisi esittää virallisestikin. Paljon huonompiakin palkinnonsaajia on maailman sivu ollut, ehdokkaista puhumattakaan.

On totta, että jalkapallo on jopa aiheuttanut sodan; se käytiin El Salvadorin ja Hondurasin välillä 1969. Futis synnyttää kuumia tunteita mutta myös purkaa aggressioita - katsojienkin - suhteellisen vaarattomalla tavalla. Voi kysyä mikä muu urheilulaji tai ylipäätään inhimillisen toiminnan muoto yhdistäisi ihmiskuntaa rotuun, uskontoon ja kansallisuuteen katsomatta jalkapalloa enemmän.

Olli Kortekangas