"Konsertti ja levy ovat eri asioita"
Antti Siirala ja 2000-luvun Beethoven
Teksti: Anu Karlson, Kuvat: Saara Vuorjoki
Antti Siirala, nyt 27, aloitti kolme vuotta sitten urakan, joka olisi kunniaksi kenelle tahansa varttuneelle pianistille. Hän soittaa Beethovenin kaikki soolopianoteokset kahdentoista konsertin sarjana Helsingissä.
Nuori mies kävelee reippaasti lavalle. Hän kumartaa lyhyesti, istuutuu flyygelin ääreen ja nostaa kätensä koskettimille. Hammerklavier-sonaatin ensimmäiset hurjat soinnut kajahtavat Sibelius-Akatemian konserttisaliin, jonka kalsean akustiikan täysilukuinen yleisö pehmentää otolliseksi. Sitten muotoutuu avausteema nopeana mutta unenomaisen hiljaisena. Silti jokaisen sävelen voi kuulla erikseen. Äänen voimakkuus kasvaa kadenssia kohti, ja todellinen rymistely saa alkaa. Silti kaikki kuulostaa edelleen kirkkaalta, jokainen sointu melkein kuultaa läpi. Jokaisella intervallilla on oma tarkoin määrätty tehtävänsä fraasissa, ja jokainen fraasi tietää paikkansa osana suurta kokonaisuutta.
Voiko pianoa todella soittaa noin?
Beethoven ehkä voisikin, mutta hänessähän henki voitti aineen jo nuorella iällä, ja sen myös näki hänestä: tukka hapsotti, silmät pullistuivat päästä ja jos suusta olisi lähtenyt ääntä, se olisi ollut villiä karjuntaa.
Tämä nuorukainen sen sijaan soittaa eleettömästi, ilman yhtään turhaa liikettä. Hänen hillitty olemuksensa kertoo, että häntä voi huoleti pitää kalustetuissa huoneissa.
Muusikon oma panos
Antti Siirala myöntää, että pitkällinen ja intensiivinen seurustelu Beethovenin musiikin kanssa on varmaan jättänyt jälkensä häneen. Silti hän ei pidä mahdollisena eikä toivottavanakaan, että esittävä taiteilija täysin samastuisi tulkitsemaansa säveltäjään.
"Musiikin esittäjän tehtävä on tuoda oma elämänkokemuksensa ja oma kehityksensä mukaan teokseen, jota hän soittaa. Jos soitan vaikka Debussyn preludeja jossakin muualla näiden Beethoven-konserttien välillä, sekin tuo oman lisänsä siihen, miten soitan täällä Beethovenia seuraavalla kerralla."
Alun perin kaksitoista painavaa ohjelmaa piti saada suoritetuiksi kolmessa vuodessa. Matkaan tuli mutkia, kun Antti vuonna 2003 kruunasi kansainvälisten kilpailuvoittojen sarjansa voittamalla Leedsin pianokilpailun Englannissa. Siitä seurasi sellainen esiintymisten karuselli ympäri maailmaa, että Beethoven-projektia oli pakko venyttää. Näillä näkymin se valmistuu keväällä 2007.
Kierrätetyt ideat
Sonaatit ovat Beethovenin pianotuotannon selkäranka, mutta tässä projektissa Antti Siirala on päässyt perehtymään myös valtavaan määrään ennestään tuntematonta musiikkia. Esimerkiksi muunnelmasarjoja Beethovenilla on parikymmentä, eikä suurinta osaa niistä kuulla koskaan konserteissa. Eipä niitä ole juuri levytettykään.
Beethovenin työskentelytavasta tiedetään, että hän laati ja hylkäsi loputtoman määrän luonnoksia, ennen kuin saavutti haluamansa lopputuloksen. Tähänkin Antti on uusia kappaleita ja niiden anatomiaa opiskellessaan saanut lisävalaistusta.
"Näitä harvinaisempia kappaleita soittaessaan saa aika hyvän kuvan siitä, miten Beethoven kierrätti luonnoksiaan. Esimerkiksi hän saattoi harmitella, että jokin sinänsä mainio idea ei sopinut Appassionata-sonaattiin, ja niin hän sävelsi vaikkapa yhden bagatellin sen ympärille."
Taisteleva nero
Beethoven on Antti Siiralan mukaan "aivan omanlaisensa tyyppi suurten säveltäjien joukossa".
"Beethovenissa asuu uskomaton yhdistelmä banaaliutta ja neroutta. Hänen musiikistaan kuulee, kuinka hän koko ajan taisteli näiden puolien kanssa ja yritti nousta ihmisenä niin korkealle kuin mahdollista. Se ei ollut koskaan helppoa; se näkyy siinä miten hän hioi teemojaan eikä ollut silti koskaan tyytyväinen."
"Synkkinä hetkinään hän jopa harkitsi itsemurhaa … sitten tämä kuuroutuminen; kuinka kaikki hänen elämässään ja taiteessaan oli valtavan taistelun takana, ja silti hän pystyi luomaan sellaisia teoksia."
Antti mainitsee Diabelli-muunnelmat esimerkkinä suurten, suorastaan uskonnollisten ja toisaalta naurettavan banaalien teemojen yhdistelmästä. "Beethovenin elämä oli länsimaisen ihmisen kehitystarina: aina vain korkeammalle. Ihan erilainen kuin Mozart, jolle kaikki oli alusta alkaen itsestään selvää."
Tragedian hedelmät
Kuuroutuminen oli Beethovenin suuri tragedia. Antti Siiralan mielestä se tuotti kuitenkin hänen sävelkieleensä uusia asioita, jotka veivät pianomusiikkia merkittävästi eteenpäin.
"Sellaiset keskikauden suuret teokset kuin Kuorofantasia ja viides pianokonsertto olivat ikään kuin viimeinen näytön paikka", Antti kuvailee. "Niiden kantaesitysten jälkeen Beethoven tajusi, ettei enää pysty esiintymään julkisesti. Siitä hänen ajatuksensa soittimen käsittelystä lähtivät aivan uusille urille."
"Viimeisiä sonaatteja säveltäessään Beethoven ei myöskään välittänyt siitä, millaista hänen musiikkiaan on soittaa ja harjoitella. Pikemminkin joskus tuntuu, että hän teki päinvastoin: pyrki saamaan pakonomaisella, väkivaltaisella virtuoosisuudella soittamisen mahdollisimman hankalaksi."
Konsertteja maltillisesti
Kansainvälisen kilpailun voittaminen merkitsee usein tiuhaan ahdettua sarjaa sinänsä hohdokkaita esiintymisiä tärkeissä musiikkikeskuksissa. Antti Siiralakaan ei niiltä välttynyt. Hän toteaa, että on etuoikeus päästä soittamaan hienoissa saleissa hienojen orkesterien kanssa, mutta jos se toistuu lentomatkoineen ja hotellista toiseen muuttamisineen päivittäin, se muuttuu jo selviytymistaisteluksi.
"Miten tuottaa joka kerta se energia ja adrenaliini, jota konsertin soittaminen vaatii; milloin nukkua, milloin harjoittaa uutta ohjelmistoa? Tämän ammatin antoisin puoli on kuitenkin se, että pystyy kehittämään omaa taitoaan ja taidettaan, eikä se, että saa toistaa samaa asiaa mahdollisimman lyhyin välein ympäriinsä."
Konserttien määrä onkin kuluneen vuoden aikana vakiintunut maltillisemmalle tasolle. "Yhteistyö agenttini kanssa toimii hyvin, ja minulla on mielenkiintoisia työtehtäviä sopivin väliajoin."
Antin keikkoja hoitaa müncheniläinen konserttitoimisto Winderstein, jonka talliin kuuluvat myös sellaiset pianistit kuin Bruno Leonardo Gelber, Jevgeni Kisin ja Ivo Pogorelich.
Hädässä muusikko testataan
Jokainen konsertti on ainutkertainen, olipa kuulijoita sata tai tuhat, mutta todella erikoisia tapauksiakin tulee joskus eteen. Antille yksi erikoisimmista sattui hänen ollessaan Brysselin kansallisorkesterin solistina joulukuussa 2004. Illan kapellimestari oli sairastunut, ja aivan viime minuuteilla ennen konsertin alkamista kävi ilmeiseksi, ettei hän pystyisi johtamaan. Näytti jo siltä, että koko konsertti olisi peruutettava. Mutta Antti ja orkesterin konserttimestari kävivät pikaneuvottelun ja päättivät, että asia on ratkaistavissa. Solistiteoksena oli Beethovenin kolmas pianokonsertto.
"Keksimme suunnitelman, jonka mukaan yhdessä viittilöisimme konserton läpi. Tällaista wieniläisklassista musiikkia aika usein johdetaankin pianon äärestä, ja jos siihen olisi etukäteen valmistautunut, ei se olisi ollut mitenkään mahdoton tehtävä. Nyt piti ratkaista monta ongelmaa kylmiltään."
"Esimerkiksi kun soitan pitkää asteikkoa, jonka jälkeen olisi yhteinen sisääntulo orkesterin kanssa, ja sellaisessa kohdassa jossa olen tottunut odottamaan kapellimestarin merkkiä, joudunkin itse vasemmalla kädellä veivaamaan, enkä ole tietenkään koskaan tullut ajatelleeksi miten se synkronoituu… "
Esitys onnistui kuitenkin hienosti. Väliajan jälkeen ohjelmaan merkityn sinfonian asemesta Antti vetäisi vielä omana soolonaan Beethovenin Diabelli-muunnelmat. Yleisö oli haltioissaan, vaikka ohjelma ei ollutkaan juuri sitä mitä oli luvattu.
Konsertti on aito asia
Vaikka Antti ei ole mikään tyypillinen lavaleijona eikä nauti salamavalojen räiskeestä, yleisö on hänelle tärkeä: hän haluaa soittaa suoraan ihmisille, jotka kuuntelevat häntä. Soittamisen studion seinille hän kokee keinotekoiseksi.
"Täytyy tunnustaa, että levyttäminen ei ole lempipuuhiani. Aidon esiintymistilanteen puute vie helposti huomion vääriin asioihin, ja sitä tilannetta on aika haasteellista simuloida itselleen omassa päässään. Se että kaikki pitää toistaa moneen kertaan, ei tee asiaa yhtään helpommaksi."
"Joku huippupianisti, olikohan se Krystian Zimerman, on sanonut että levyttäminen ja läsnä olevalle yleisölle soittaminen ovat oikeastaan kaksi eri taidemuotoa. Hän vastustaa ankarasti piraattiäänitteitä, joita fanit valmistavat konserteista, sillä se, mitä hän tekee konsertissa, on ihan eri asia kuin mitä hän tekisi studiossa."
Uusia ideoita kaivataan
Antin mielestä levyteollisuudessa tuntuu olevan puutetta uusista ideoista, jotka tekisivät mahdolliseksi taidemusiikin jatkuvan levyttämisen.
"Nythän katalogiyhtiöt ovat tulleet jäädäkseen. Itse asiassa koko kantaohjelmisto on saatavana erittäin hyvinä esityksinä edulliseen hintaan – suurten yhtiöiden halpojen uudelleenjulkaisujen ja halpayhtiöiden kohonneen taiteellisen tason ansiosta."
Toisaalta levyistä on tullut konserttien oheistuotteita: taiteilijan levyt menevät hyvin kaupaksi hänen konserttinsa väliajalla.
Digitaaliseen jakeluun klassisen musiikin alalla Antti suhtautuu varovaisen myönteisesti.
"Uskoisin että musiikkielämä tulee rakentumaan konsertoinnin ympärille, sillä konsertti on taidemusiikin alalla se niin sanottu pihvi. Sitä kautta on mahdollista myydä levyjäkin. Silti olisi kyllä hyvä tutkia myös, miten uudet jakelukanavat voisivat tällä meidän alallamme toimia. Mahdollisuuksia varmasti löytyy."
"CD-levyn jälkeen klassisella puolella ei ole tähän mennessä juuri keksitty uutta. Esimerkiksi DVD tuntuu jääneen kuriositeetiksi soitinmusiikissa; ooppera on tietysti eri asia. Ja nythän isot yhtiöt tuottavat todella vähän klassisia levyjä."
Levy-yhtiöiden pyrkimykset tuoda uutta yleisöä klassisen musiikin pariin ovat Antin mielestä saaneet myös haitallisia muotoja:
"Nykyäänhän varsinkin isot yhtiöt tekevät klassisen musiikin levynsä mahdollisimman paljon pop-albumin näköisiksi otsikkoa ja kansikuvaa myöten. Levyjen konsepti on rakennettu usein hieman väkinäisenkin tuntuisesti pönkittämään taiteilijan ulkoista imagoa, eikä esimerkiksi kiinnostavan tulkinnan varaan."
Antti Siiralan mielestä tällä konseptilla menetetään enemmän kuin voitetaan.
"Se mitä klassisella musiikilla on nykymaailmassa annettavana on kuitenkin pitkiä ajatuksia, hiljentymistä ja keskittymistä, jota ei ole MTV:ssä ja popmusiikissa. Vaatii ihmiseltä pientä ponnistusta, että pystyy irrottautumaan kahden sekunnin leikkauksista ja jatkuvasta stimulaatiovirrasta ja asettumaan paikoilleen. Se lähestymistapa, että yritetään muuttaa klassista musiikkia niin, että se on mahdollisimman lähellä popmusiikkia, ei ole mielestäni oikea."
Opettaminen kiinnostaa
Suomen musiikkijuhlilla Antti Siirala esiintyy tänä kesänä vähän, mutta sitäkin enemmän muualla.
"Nämä asiat menevät usein vähän kausittain – pari vuotta sitten olin melkein koko kesän Suomessa."
Sen sijaan hän opettaa nuoria soittajia parillakin musiikkileirillä. Ehkä hieman yllättävä valinta kansainvälistä uraa luovalta tähtipianistilta?
"Opettaminen on aina kiinnostanut minua, ja kesäisin siihen on hyvä tilaisuus. Talvella tulisi liikaa ongelmia, kun oman konsertoinnin takia joutuisi jättämään oppilaansa lähes heitteille. Mutta kun on mahdollisuus irrottaa esimerkiksi kymmenen päivän periodi, jolloin voi kokonaan keskittyä opettamiseen, silloin voi todella saada tulosta aikaan."
Antti Siirala levyllä
Schubert-transkriptioita: Godowsky, Liszt, Prokofjev, Busoni.
Naxos 8.555997 (2003)
Brahms: Sonaatti f-molli; 16 valssia.
Ondine ODE 1044-2 (2004)
