Eurooppalaiset tekijä- ja taiteilijajärjestöt peräänkuuluttavat ECSA:n julkilausumassa kohtuullisuutta tekijänoikeuksien luovutussopimuksiin ja maksettaviin korvauksiin. Muusikkojen kansainvälinen järjestö FIM pähkäili Ateenassa vastikään, miten digiajan tulonjako saataisiin äänitealalla edes jotenkin säälliselle pohjalle. Musiikin tekijät ja esittäjät taivastelevat julkisesti, kun tuhannet kuuntelukerrat uusissa nettipalveluissa eivät tuota kuin senttejä.

Musiikkialan sopimuksista on löytynyt kohtuuttomuuksia siinä mitassa, että aiheesta on vuosien varrella kirjoitettu lukuisia kirjoja. Journalistiliitto on jo pitkään tuskaillut freelancetoimittajille tarjottavien ota tai jätä –sopimusten kanssa. Kaikki tämä ei enää kuulosta hiljaisilta signaaleilta vaan pikemminkin niiltä kuuluisilta ajan merkeiltä. Mistä siis nyt tuulee?

Kataisen hallitusohjelma lupaa säätää tekijänoikeussopimusten kohtuullisista ehdoista ja kohtuullisesta korvauksesta. Kulttuuriministeri Arhinmäki on jo toistamiseen puhunut digiajan luokkataistelusta, missä monikansalliset mediajätit kyykyttävät tekijää mennen tullen. Tekijänoikeustoimikunta pohti jo pari vuotta sitten, miten kohtuullisuus voitaisiin toteuttaa tekijänoikeuslaissa nykyistä paremmin, löytämättä kuitenkaan kaikille intressitahoille käyvää lääkettä.

Kataisen hallitusohjelma lupaa säätää tekijänoikeussopimusten kohtuullisista ehdoista ja kohtuullisesta korvauksesta.

Vielä kymmenen ja viisikin vuotta sitten tekijöiden ja tekijänoikeusalan tuska oli useimmiten sitä, miten käyttäjät saataisiin maksamaan asiallinen korvaus, että luovalla työllä ja yrittämisellä voisi tulla toimeen. Nyt näkökulma on kääntynyt pitkälti tulonjakoon digiympäristössä. Ero voi olla osittain semanttinen tekijän kannalta, koska kaikki seuraavat luovutusketjun lenkit ovat yleensä tavalla tai toisella oikeuksien käyttäjiä, mutta keskustelussa on joka tapauksessa jokin nytkähtänyt eri asentoon kuin ennen. Ja on syytäkin. Maailmakin on muuttunut.

Luovan alan ravinto- ja arvoketjuista on syytä pitää huolta. Suomalaisen yhteiskunnan ja Euroopankin kannalta kyse on niin kriittisen tärkeästä menestystekijästä, että lainsäädäntötoimet eivät ole lainkaan poikkeuksellinen tai liioiteltu keino tasapainon ja häiriöttömän toiminnan varmistamiseksi.

Väitetään, että lopulta kaikki ajavat vain omaa etua. Jos niin on, yhteiskunnankin kannattaa silloin ajaa omaansa. Yrityksillä on oma välitön etunsa, samoin yksittäisillä ihmisillä, mutta koko yhteiskunnan etu on pitää näiden etujen välinen kilvoittelu sellaisissa puitteissa, että se hyödyttää koko yhteiskuntaa. Yritykset eivät aja yhteiskunnan etua, vaan pikemminkin yrittävät hyötyä siitä maksimaalisesti, ja sama koskee lopulta yksilöitä. Yritykset ja yksilöt eivät esimerkiksi halua maksaa veroja yhteiskunnan ylläpitämiseksi, vaan ne on pakotettava siihen lainsäädännöllä, ja sittenkin (tai ehkä nimenomaan siksi) moni tekee kaikkensa välttyäkseen veroilta.

Monet luovan alan yritykset esiintyvät mielellään valovoimaisina kulttuurin hyväntekijöinä, ja yksittäiset taiteilijat sanovat tekevänsä taidetta pyyteettömästi vain sen itsensä takia. Väittämättä ketään suoranaisesti valehtelijaksi, lienee sallittua suhtautua näihin ajatuksiin myös kriittisesti. Yhteiskunnan itsekäs intressi on se, että tekijöiden ja yritysten kaupanhieronta luovuuden markkinoilla on mahdollisimman tuottavaa kaikkien osallisten ja koko yhteiskunnan kannalta. Jos yritykset käyttävät hyväkseen inhimillistä potentiaalia niin, että edellä sanottu ei toimi, yhteiskunnan kannattaa puuttua asiaan. Kilpailulainsäädännöllä pyritään pitämään huoli yritysten keskinäisen sopimuskentän tasaisuudesta, mutta etenkin isojen ja pienten yritysten välillä kilpailulainsäädännön keinot eivät usein riitä.

Lääkkeeksi melkein kaikkiin ongelmiin tarjotaan usein markkinoiden omnipotenssia. Markkinat hoitavat, markkinat korjaavat ja markkinat opettavat, vai oliko se Siperia? Markkinoilla on jopa omat lakinsa. Mutta markkinat ovat aivan eri eläin kuin yhteiskunta. Markkinoilla on myös oma etunsa, joka ei useinkaan ole sama kuin yhteiskunnan etu. Tässä yhtälössä on ehkä onnekasta, että ylin valta on yhteiskunnalla, jos se vain sitä haluaa käyttää.

Kun musiikin esittäjien ja äänitetuottajien suoja-aikaa äskettäin pidennettiin EU-direktiivillä, komissio katsoi välttämättömäksi varmistaa hyvin yksityiskohtaisella sääntelyllä, että taiteilijat saavat kohtuullisen osuuden pidennyksen tuomasta taloudellisesta hyvästä. Markkinoiden lainalaisuuksia selvitettiin laajalti, eikä asiaa uskallettu jättää niiden varaan. Yhteiskunta halusi pitää huolta äänitealan arvoketjun toiminnasta kaikkien osallisten ja koko yhteiskunnan eduksi.

Suuryritykset sanovat yleensä, että kaikki mitä sopimusvapauden nojalla sovitaan, on kohtuullista. Eli kaikkiko on kohtuullista?

Varsinkin pidemmällä aikavälillä on kaikkien luovan alan ketjun lenkkien sekä koko yhteiskunnan etu, että ketjussa kannattaa mahdollisimman monen luovan ihmisen ja yrityksen olla mukana. Tässäkin kilpaillaan viime kädessä ihmisten ajasta ja energiasta. Jos saamme entistä suuremman inhimillisen panoksen – aikaa, talenttia, osaamista ja vaivannäköä – kohdistumaan luovaan tekemiseen ja tuotantoon, menestymismahdollisuutemme paranevat samassa suhteessa. Jotta näin tapahtuisi, panostuksen täytyy olla luovan yksilön näkökulmasta mielekäs ja kannattava. Jollei se ole, panos suuntautuu muualle. Inhimillisellä panoksella on taipumus vikkelästi löytää sinne, missä sille näyttäisi olevan kysyntää ja arvostusta.

Luovan alan suuryritysten suunnalta todetaan yleensä, että kaikki mistä sopimusvapauden nojalla sovitaan, on kohtuullista. Eli siis kaikkiko on kohtuullista? Jollei mitään ongelmaa olisi, mistä tällainen vouhotus, itku ja hammasten kiristys?

Media-alan omistuksen keskittyminen sekä etenkin verkkoympäristön portinvartijuuksien kärjistyminen ovat monen mielestä heikentäneet merkittävästi pienten toimijoiden ja etenkin yksittäisten tekijöiden ja taiteilijoiden neuvotteluasemaa. Innovaatiolle sen kaikissa muodoissa on tärkeää luoda mahdollisimman suotuisa kasvuympäristö. Kohtuullisia sopimusehtoja ja tasaisempaa pelikenttää ovat vaatineet myös luovan alan pienet ja keskisuuretkin yritykset sekä työntekijöihin rinnastuvat itsensä työllistäjät. Kyse on eräänlaisesta työmarkkina-asiasta laajasti ymmärrettynä, mutta luovan alan työmarkkinat eivät kaikilta osin enää istu totuttuihin muotteihin.

Mutta missä vaiheessa, millä keinoilla ja millä intensiteetillä yhteiskunnan pitää tarpeen ilmetessä puuttua luovan alan markkinoiden toimintaan? Pitääkö yhteiskunnan pyrkiä pikkutarkasti varmistamaan kohtuullisuus kaikissa mahdollisissa tilanteissa vai riittääkö että karsitaan älyttömät ääripäät, joita yhä enemmän nyt nousee esiin? Kysymys ei ole yhtään helppo. Mutta juuri nyt kuulostaa siltä, että jotain tarttis tehdä ennen kuin on liian myöhäistä. Jollei kaikkea saataisikaan heti kohtuulliseksi, ainakin ääripäät kannattaa siivota kuntoon.

Kun kyse on kilpailusta luovuuden globaaleilla digimarkkinoilla, Suomen ei kannata jäädä odottelemaan mitä muut ehkä joskus tekevät. Silloin jää varmasti käteen luu ja enintään seisomapaikka siinä paljon puhutussa jälkijunassa. Tästä Suomella on muutamissa asioissa karvaita kokemuksia. Euroopan pitää pärjätä maailmassa, mutta Suomen pitää pärjätä Euroopassa. Nyt kannattaa ajatella omaa etua ja toimia.

Ahti Vänttinen