“Jokainen laulu on pienoisnäytelmä”
Loiri laulaa aina täysillä

Teksti: Anu Karlson (2009)

“Laulaessani olen onnellinen”, pohtii Vesa-Matti Loiri jaksamisensa salaisuutta.

Vesa-Matti Loirilla on takanaan pitkä kiertue: lokakuun aikana hän kävi yhtyeineen läpi Suomen konserttitalot ja vähän urheilutalojakin. Marraskuulle osui pieni levähdystauko, mutta tätä haastattelua tehtäessä joulukiertue oli jo ovella.

Tätä hänen elämänsä on ollut jo kolmisenkymmentä vuotta, kun hän Turun kaupunginteatterin legendaarisen Seitsemän veljeksen jälkeen jätti näyttelemisen voidakseen kokonaan omistautua musiikille.

Loiri on syksyn työskennellyt jaksamisensa äärirajoilla. Kakkostyypin diabetes on hänellä sen verran vaikeaa laatua, että se rajoittaa jo normaalia elämääkin, saati fyysisesti ja psyykkisesti rasittavaa laulajan ammattia.

Näyttelijästä laulajaksi

Ammattia, niin. Loiri ei enää vuosiin ole näytellyt teatterissa, ja elokuvaroolejakin hän on ottanut tehdäkseen hyvin valikoiden. Laulavasta näyttelijästä on tullut laulaja.

“Musiikki ja laulaminen ovat kyllä olleet minulle aina pääjuttu”, Loiri painottaa. “Olen lapsesta asti soittanut huilua ja rumpuja, ja laulaminen on aina ollut minulle tärkeää.”

Loiri tuli teatteriyleisön tietoisuuteen Lapualaisoopperan Vihtori Kosolana, mutta jo sitä ennen moneen oli tehnyt vaikutuksen hänen riipaiseva Jakensa Mikko Niskasen esikoiselokuvassa Pojat.
Koko kansan kestosuosikiksi Loiri nousi Spede Pasasen kanssa tehdyn tv-shown ja erityisesti Uuno Turhapuro -elokuvien kautta.

Vakavien roolien kanssa vuorottelivat siten lukuisat komedian ja farssin rajoilla liikkuvat televisio- ja elokuvahahmot. Niihinkin Loiri käsittämättömällä muuntautumiskyvyllään aina toi ripauksen syvää elämänviisautta.

Mutta musiikkia hän ei päässyt tekemään siinä mitassa eikä siinä tyylilajissa, joka olisi häntä itseään liikuttanut.

“Ensimmäisinä vuosina teatterikoulusta valmistuttuani, 60-luvun puolivälissä, minulle tarjottiin enimmäkseen musikaali- ja operettirooleja, eivätkä ne olleet oikein kiinnostavia.”

Linnavalli opettajana

Loiri oli tuolloin Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä, mutta mieli paloi laulamaan. Silloin hän törmäsi Esko Linnavalliin.

“Olimme kumpikin aika äskettäin jääneet avioeron jälkeen yksin”, hän muistelee. “Vietimme jonkinlaista uutta poikamiesaikaa, muutimme kimppaan asumaankin ja aloimme keikkailla yhdessä. Esko oli tavallaan minun suuri musiikinopettajani. Kävimme läpi ja kuuntelimme yhdessä paljon musiikkia ja innostuimme uusista asioista.”

Linnavallilla oli jo silloin suurena haaveena, että Suomeen saataisiin oikea big band. Tämä toteutui vuonna 1975. Uuden musiikin orkesteri UMO perustettiin ja sen kapellimestariksi nimitettiin Esko Linnavalli. Pikku hiljaa hän joutui jättämään muita töitään vähemmälle. Silloin hänen tilalleen Loirin säestäjänä astui toinen hieno muusikko, Olli Ahvenlahti.

“Meillä oli oma ravintolashow, ja sitten kävi niin, että Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg alkoivat vuoroiltoina käydä siellä houkuttelemassa minua takaisin teatteriin”, kertoo Loiri. “Olin muutama vuosi sitten sanoutunut irti Helsingin kaupunginteatterista voidakseni tehdä enemmän musiikkia.”

Näyttelijän huippuvuodet

Holmbergin ja Långbackan hivutustaktiikka toi voiton, ja Loiri suostui lähtemään heidän perässään Turun kaupunginteatteriin. Långbacka oli tuolloin teatterin johtaja ja Holmberg hänen tähtiohjaajansa. Edessä oli ikimuistoinen kausi kaikkien kolme taiteilijan elämässä.

“Turun kaupunginteatteri oli siihen aikaan hyvin vahva, ja sain tehdä siellä hyviä rooleja, kuten Tuomaksen Seitsemässä veljeksessä. Näinä vuosina tein myös Speden kanssa pari elokuvaa vuodessa, niin että kyllä minä näyttelemäänkin pääsin.”

Sitten tulivat euroviisut. Loiri valittiin vuonna 1980 Suomen karsintoihin esittämään Aarno Ranisen sävellys Huilumies. Siihen oli kirjoitettu pieni välike soolohuilulle, ja Loiri, jolla oli lapsuuden soittoharrastus kaihoisana muistona mielessä, halusi soittaa soolon itse.

“Minulla ei ollut tuohon aikaan soittokuntoista huilua, mutta sain ostetuksi sellaisen. Sen myi minulle eräs muusikkokaveri, basisti, joka oli saanut sen oppilaaltaan korvaukseksi antamistaan bassotunneista.”

Päätös kypsyi

“Ja sitten aloin harjoitella. No, tulimme karsinnoissa kolmanneksi. Ja vaikka emme siellä varsinaisessa euroviisukisassa pärjänneetkään, tunsin että halusin tästedes omistautua laulamiselle. Kun ajoimme vaimoni kanssa Helsingistä Turkuun karsintojen jälkeen, siellä autossa tein päätökseni, että näytteleminen loppuu nyt.”

Lopettamispäätös syntyi sikäli ilman dramatiikkaa, että Loirin kolmivuotinen sopimus Turun kaupunginteatterissa oli joka tapauksessa päättymässä.

Hän ei kuitenkaan lausunut lopullisia jäähyväisiä näyttämölle, sillä musiikki johdatti hänet vielä kerran Suomen Kansallisoopperan lavalle, Sokeaksi laulajaksi Sallisen oopperaan Kullervo. Ensimmäisen kosketuksensa oopperan tekemiseen hän oli saanut jo 1970-luvun alussa esiintyessään Tamara Lundin vastanäyttelijänä Kurt Weillin musiikkiteatterikappaleessa Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho.

“Sikäli tunnen yhä vieläkin olevani laulava näyttelijä, että lähestyn laulua aina tekstin kautta”, Loiri tunnustaa. “Jokaisessa laulussa piilee ikään kuin pienoisnäytelmä, jonka laulajana haluan ilmaista.”

Leinon maisema

Eino Leino on ollut Loirille rakas pikkupojasta asti.

“Jo hyvin nuorena minuun teki vaikutuksen Leinon tapa ilmaista asioita”, hän muistelee. “Meillä kotona luettiin paljon, ja meillä oli kirjahyllyssä myös joku Leinon runokirja. Sieltä minä löysin sellaisia kuvia ja ajatuksia, jotka jo silloin tuntuivat läheisiltä.”

“En varmastikaan silloin vielä ymmärtänyt niistä paljon, mutta niistä avautui sellainen erikoislaatuinen maisema, joka jäi kiinnostamaan. Siihen oli pakko palata yhä uudelleen.”

Heti opiskeluvuosinaan teatterikoulussa Loiri pääsi esittämään Leinon runoja teksti- ja näyttämöharjoituksina. Lauluiksi ne muuttuivat paljon myöhemmin, kun Perttu Hietanen, ammattiapunaan Taisto Wesslin, sävelsi suuren määrän runoja tavalla, jossa sävel on sanan nöyrä palvelija. Yllättäen he saivat Loirin innostumaan niistä. Loppu on historiaa: Leino-albumeja on ilmestynyt jo kolme, ja kaikki ovat nousseet sekä kritiikin että ostavan yleisön suosioon.

Uusimmalla levyllään Hyvää puuta Loiri esittää tarinoita, jotka on varta vasten kirjoitettu ja sävelletty hänelle. Levy, jonka tekemistä hän empi viimeiseen asti, kasvoi persoonalliseksi taideteokseksi ja keskustelupalstojen kommenteista päättäen on sykähdyttänyt suurta fanien joukkoa levysoittimien ja mobiililaitteiden ääressä.

Ääni, luonnon lahja

Vaikkei Loiri varsinaisella belcanto-tyylillä laulakaan, on pakko ihailla hänen äänensä kestävyyttä.
Syksyn kiertueella hänellä saattoi olla neljä konserttia perättäisinä iltoina, sitten kolme lepopäivää, ja taas mentiin – eikä hän koskaan laulanut ääntään säästellen.

Loiri selittää jaksamistaan vankalla urheilutaustallaan: hän on nyrkkeillyt ja pelannut useita pallopelejä, jalkapalloa peräti edustustasolla.

“Fyysinen kuntoni on siksi ollut pitkään erinomainen, vaikka neljä viime vuotta ovat nyt olleet vaikeita diabeteksen vuoksi. Ääni on kyllä semmoinen ihmeellinen juttu… minulla on niin kummallinen kurkku, ettei se tunnu edes rasittuvan – nyt täytyy kyllä koputtaa puuta – eikä se pahasti kärsi tavallisesta vilustumisestakaan. En ole koskaan joutunut peruuttamaan yhtään keikkaa siksi, että ääni olisi ollut poissa!”

“Ääni on minulla kerta kaikkiaan luonnon lahja”, päättelee Loiri.

Onnellinen näyttämöllä

Yleisöään Loiri kehuu aina yhtä vastaanottavaiseksi, oli sitten kyseessä joulukonsertti tai mikä tahansa esiintyminen.

“Mutta kyllähän jouluaika aina herkistää, etenkin kun konsertti on kirkossa.”

Miten sitten laulaja loihtii oikean tunteen, sen aidon sydämen hiljaisuuden, joululauluun jota laulaa ehkä jo sadannen kerran?

“Siinähän se taiteilijan koko olemassaolon suuri kysymys onkin”, vastaa Loiri. “Jos keikalle lähtee jollakin muulla mielellä, sinne ei pidä ollenkaan lähteä. On ravistettava itseään ja muistutettava itseään siitä, että se yleisö, joka sinne keikalle tulee, on joka tapauksessa ainutkertainen. Siellä on aina joku, joka on minun konsertissani ensimmäistä kertaa, ja siellä voi olla joku, joka kuulee minua viimeisen kerran.”

Loiri painottaa artistin tinkimätöntä läsnäoloa kaikessa mitä hän tekee. “Jokaiseen konserttiin pitäisi suhtautua kuin se olisi viimeinen. Pitää aina olla sataprosenttisesti mukana.”

“Kerran raskaan kiertueen puolivälissä sain itseni kiinni siitä, että vilkuilin kelloa. Konsertin jälkeen en voinut lähteä yhteiselle illallisellekaan, vaan jäin huoneeseeni miettimään asioita. Silloin lupasin itselleni, että tämä ei saa toistua. Jos se toistuu, saa urani loppua siihen.”

Sairautensa vuoksi Loirin on ajateltava voimiensa rajallisuutta, mutta sille hän ei mahda mitään, että laulajan näyttämö on hänen oikea elementtinsä.

“Siellä minä olen onnellinen.”