Jake Nyman antaa popmusiikille perspektiiviä
Pitkän linjan musiikkitoimittaja uskoo radioon

Teksti: Anu Karlson (2010)

Jake Nyman on kokenut populaarimusiikin pitkän marssin. Ylenkatsotusta viihteestä on tullut osa Yleisradion musiikkipolitiikkaa, joka ilmenee ammattitaitoisesti toimitettuina musiikkiohjelmina kaikilta musiikin tyylisuunnilta.

Jake Nyman on populaarikulttuurille paras mahdollinen asianajaja. Hän on innostunut asiastaan ja osaa tartuttaa intonsa kuulijaankin. Hänellä on taito asettaa asioita laajempiin yhteyksiin mutta myös antaa hauskaa ja hyödyllistä pikkutietoa. Yleisradion sivistystehtävää toteuttaen hän tekee tämän kaiken kauniilla, vivahteikkaalla ja persoonallisella suomen kielellä.

Radiotyönsä lisäksi Nyman on tullut tunnetuksi tuotteliaana tietokirjailijana. Nytkin hän on kirjaprojektin kimpussa. Kirjan nimeksi tulee Kovan päivän ilta, ja se käsittelee lähinnä 50-60-lukujen rockmusiikkia.

Nyman tunnustaa keräävänsä tietoa. Hänellä on työhuoneessaan iso kaappi täynnä vanhoja lehtiä, ja kotona vaatehuone on joutunut samankaltaiseen käyttöön.

“Niitä tuppaa kertymään, vaikka olen viime aikoina yrittänyt pitää vähän tiukempaa linjaa. Minähän en varsinaisesti kerää levyjäkään; kerään vain musiikkia. Minulle ei ole tärkeää että saan jostain levystä sen aidon alkuperäisen savikiekon tai vinyylin, vaan minulle kelpaa valintamyymälästä löytyvä cd-kokoelma, kunhan se on se esitys jonka haluan.”

Tekeillä olevan kirjan nimi on peräisin samannimisestä radio-ohjelmasta, mutta hieman kiertoteitse. “Vanha opiskelukaverini ja hyvä ystäväni Mauri Kunnas piirsi Kovan päivän ilta -nimiseen ohjelmaan oheismateriaaliksi kortin, josta tehtiin paitakin, jossa oli hauskoja karikatyyripiirroksia Dylanista ja Lennonista ja muista. Sain Maurilta luvan käyttää sitä kirjan kuvituksessa, ja siinähän oli sitten valmis kansi.”

Töihin kutsumenettelyllä

Jake Nyman ei koskaan hakenut Yleisradioon töihin. Hän opiskeli Ateneumissa ja oli iltatöissä levykaupassa. Sinne tuli eräänä päivänä Frank Robson, Tasavallan Presidentin laulusolisti ja sanoi Jakelle, että menepä tapaamaan Heikki Harmaa Yleisradioon. Kävi ilmi, että “Hector” haki itselleen apulaista.

“Heikki etsi jonkinlaista musiikin yleismiestä, ja Frank oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että minä olisin sellainen. Tein koenauhan Leonard Cohenista, joka oli siihen aikaan aika tuntematon. Siksi varmaan hänet valitsinkin, koska olin nuori ja innokas musiikinharrastaja ja piti päästä vähän snobbailemaan.”

Vuoden 1973 alussa Nyman sai ensimmäisen oman ohjelmasarjansa, Kuuntelumusaa. “Se oli hieman ehkä arrogantilla otteella tehty ohjelma, jossa soitin progressiivista rockia ja singer-songwritereita ja välttelin päivän suosikkimusiikkia; purkkaa, jytää, heviä.”

Kesätoimittajan pesti saman vuoden kesällä palautti Nymanin maan pinnalle. Hän joutui todellisiin yleismiehen töihin, tehtävänään Lepopäivän ratoksi, Jokamiehen sävelradio, Matkalla maineeseen, Ennenkuulemattomat, Pop eilen tänään ja mitä kaikkea radiosta silloin tulikaan.

“Muistan kun Pekka Gronow, joka oli siihen aikaan toimituspäällikkönä, pani minut tekemään sarjaa Bluesin maailmasta. Kussakin ohjelmassa piti esitellä kaksi artistia ja kirjoittaa molemmista aika pitkä kuuluttajateksti. Siinä huomasin, että tämän musiikinlajin tuntemus oli itselläni aika pintapuolinen; tiesin vain pari suurinta nimeä, jotka oli nopeasti loppuun käytetty. Sitten oli pakko ruveta opiskelemaan. Se oli hieno koulu.”

Yleisradion musiikkipolitiikka oli pitkälle 1960-luvun puolelle hyvin taidemusiikkipainotteista. “Ei ymmärretty, että populaarimusiikkikin on kulttuuria ja että siitäkin pitäisi tehdä kunnollisia ohjelmia. Katsottiin että riittää, kun Lauantain toivottujen loppuun lisätään muutama popkappale.”

1960-luvun alussa tulivat kuitenkin sellaiset ohjelmat kuin Kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä. “Niitä oli vähän, mutta sitäkin tarkemmin niitä kuunneltiin. 1960-luvun puolivälissä, kun tapahtui beatmusiikin läpimurto – Beatlesit, Rollarit, Kinksit – radioon alkoi tulla ensimmäisiä ns. nuorisomusiikin toimittajia, poptoimittajia, Markku Veijalainen ja muut. Hehän sen homman aloittivat.”

Seuraava läpimurto oli Rockradion alkaminen kesäkuussa 1980. Siihen asti rock-ohjelmia oli siroteltu sinne tänne: 20 minuutin Pop-nonstopia saattoi seurata Radiolääkäri, jonka jälkeen soi taas Sävelradio.

“Me ehdotimme että meidän ohjelmamme koottaisiin yhteen kahden tunnin pakettiin, jolla olisi yksi yhteinen juontaja. Sitä vastustettiin ensin ankarasti; jotkut toimittajat yleisohjelman puolella olivat huolissaan, että kuunteleeko heitä enää sitten kukaan. Eikä se huoli ihan aiheeton ollut. Me saavutimme heti kohtalaisen hyvät kuuntelijaluvut.”

Siihen aikaan TIP eli Tänään iltapäivällä oli jonkinlainen Ylen lippulaiva, radion kuunnelluimpia ohjelmia ja myös johdon suuresti arvostama. Rocktoimittajat esittelivät ideansa eräänlaisena nuoriso-tippinä ja vakuuttivat, että ohjelmassa käsiteltäisiin muutakin kuin puhtaasti populaarikulttuuriin liittyviä asioita – “mitä ei tosin koskaan ihan hirveästi tehty”, Nyman myöntää. Mutta idea meni läpi. “Aina kaupallisen radiotoiminnan alkuun asti Rockradio oli tärkeä ohjelma kuuntelijoille niistä kertomuksista päättäen, joissa hullun lailla poljettiin koulusta kotiin, jotta ehdittäisiin kuulemaan se alusta asti.”

Kansakunnan muisti

Vuoden 1984 paikkeilla Nyman veivasi Rockradion studiossa jonkinlaista listaa, pitkästyi ja totesi, että ei kyllä itse kuuntelisi kotona näitä levyjä.

“Mietin että unohtuuko tässä nyt kokonaan populaarimusiikin historia ja perinne. Samoihin aikoihin meillä kävi kotona tuttuja, jotka katselivat kaihoisasti levyhyllyäni: että tuokin levy minulla on ollut, missähän se nyt on… Ja miksei noita kuule koskaan radiosta, näitä vanhoja hyviä kuten Lovin’ Spoonful ja Animals.”

Nyman oivalsi, että ensimmäiselle beat-sukupolvelle piti saada oma ohjelma. Siitä alkoi Onnenpäivä, joka sijoitettiin sunnuntaiaamuun, kymmenestä kahteentoista.

Sunnuntaiaamu oli sellainen ohjelma-aika jota kukaan ei halunnut. Ajateltiin kai, että kuuntelijat silloin vielä nukkuvat. “Ensimmäiset kuuntelijaluvut pari kuukautta aloittamisen jälkeen olivatkin aika vaatimattomat, mutta muutaman kuukauden päästä ne pyyhkivät puolta miljoonaa, ja parhaimmillaan ne nousivat 900 000 tuntumaan – sellaisiin lukemiin, joista nykyisessä kanavarunsaudessa ei voi edes haaveilla.”

Nyman otti lopulta tuottaakseen koko sunnuntaiaamun. Onnenpäivää pohjustamaan keksittiin lastenohjelmaa, vanhan jazzin ohjelma Svengin kutsu ja Hannu Taanilan Kirjapäiväkirja.

“Siitä tuli oikeastaan aika jännä kokonaisuus, ja se oli ensimmäinen kerta Yleisradion historiassa, että tehtiin kuuden tunnin blokki kokonaan ilman kuuluttajia. Minä hoidin itse kaiken, olin monta vuotta pyhätöissä.”

Rock, tieto, radio

Kirjailija Jake Nymanista tuli, koska hän omassa työssään ja jo sitä ennen nuorena musiikin harrastajana joutui huomaamaan, miten vähän tietoa alasta oli suomeksi saatavissa.

Nymanin ensimmäinen kirja, Rocktieto I, ilmestyi 1970-luvun lopulla ja sai myöhemmin kaksi lisäosaa. 80-luvun lopulla tuli Onnenpäivä I, joka sai sekin jatkoa. Aution saaren levyt oli puolielämäkerrallinen kertomus siitä, mitä tapahtui kun popmusiikki iski 60-luvun puolivälissä 15-vuotiaaseen nuorukaiseen “eli parhaaseen mahdolliseen kohteeseen”.

Jos Onnenpäivä oli ohjelma 60-lukulaisille, Tähtisumua suuntautui vieläkin kauemmas historiaan. Ohjelma alkoi Ylen ykkösessä, mutta siirtyi sieltä Radio Suomeen, jossa se Nymanin mielestä ehkä sittenkin on oikeammassa paikassa. Onnenpäivän seuraajaksi voitaisiin kutsua Nousevan auringon taloa, jossa Nymania on hänen muiden kiireittensä vuoksi viime viikkoina tuurannut Holle Holopainen.

“Yle1 tilasi meiltä kesäksi 15-osaisen sarjan elokuvamusiikin säveltäjistä, ja menin ahnehtimaan itselleni niistä kuusi”, hän selittää. “Se on yksi musiikin alue joka minua kiehtoo tavattomasti.” Sarja alkoi toukokuun puolivälissä Dimitri Tiomkinilla ja jatkuu elokuun lopulle.

Nyman pitää monimuotoisten ohjelmien tekemisestä ja on kotonaan uudessa järjestelmässä, jossa toimittaja itse muokkaa tietokoneella ohjelmansa lähetysvalmiiksi asti. “Jos tulee virheitä, ne menevät omaan piikkiin”, hän perustelee.

“Olen viihtynyt hirveän hyvin tässä työssä. Minulla on nyt 38. vuosi menossa Yleisradiossa, eikä ole yhtenäkään aamuna ottanut päähän, että täytyy lähteä töihin. Olen tehnyt monenlaisia asioita: olen käsikirjoittanut ja ohjannut kuunnelmia, tehnyt musiikkituotantoa, ollut ulkolähetyshommissa, ollut puoli vuotta tv:n puolella lainassa – vain todetakseni, että radio on minun välineeni.”

Ohjelmaa, ei ohjelmavirtaa

Mediamaailman murros on johtanut radiokentän pirstoutumiseen. Mutta Nyman toteaa, että kaupallisilla radioilla ei mene tällä hetkellä kovin hyvin, kun taas Ylellä kuuntelijaluvut ovat nousseet.

“Luultavasti meidän vahvuutemme on se, että me teemme yhä vielä ohjelmia”, Nyman pohtii. “Olen ollut huomaavinani, että kaupallisellakin puolella aletaan kyllästyä ohjelmavirta-ajatteluun. Kyllä se pahimmillaan on minun korvaani kauheaa kuultavaa, se joutavanpäiväinen höpötys, jossa juontaja vain painaa next-nappia ja sieltä tulee seuraava tietokoneen valitsema kappale. Eihän se mitään toimittajan työtä ole, saati musiikkijournalismia.”

Internet on iso haaste, joka on jo johtanut lehtitalot kaikkialla maailmassa suuriin vaikeuksiin.
Uudessa välineessä Nymania huolestuttavat kuitenkin eniten vertaisverkkojen laittomuudet. “Meillä on kasvanut sukupolvi, ehkä jopa kaksi, jotka pitävät itsestään selvänä, että internetistä saa ilmaiseksi kaikki uutuuselokuvat, ennen kuin ne tulevat ensi-iltaan meillä, ja sieltä pitää saada ladata ilmaiseksi musiikkia. Jos ei kukaan halua koskaan maksaa kenellekään mitään, niin ei silloin kohta myöskään kukaan tee kenellekään mitään.”

Toisaalta Nyman näkee, että tekijänoikeuden haltijat voisivat joissakin tapauksissa suhtautua asioihin hieman joustavammin.

“Warner Music Finland kokoaa paraikaa Laila Kinnunen -boksia, johon tulee 170 esitystä. Siihen olisi haluttu mukaan muutama tai edes yksi taltiointi, jonka Laila teki 1960-luvun alussa Ylessä Radion Tanssiorkesterin kanssa. Nyt kun siitä maksetaan kaikille muusikoille tai heidän perikunnilleen, yhden ainoan kappaleen hinnaksi voi tulla jopa 5 000 euroa. Jos joustettaisiin hiukan ja annettaisiin oikeudet vaikka puoleen hintaan, se olisi kaikkien etu. Perikunta saisi edes jotain ja kuuntelijat saisivat todella harvinaista kuunneltavaa. Nyt kukaan ei saa mitään.”

Yleisradio panostaa nykyään voimakkaasti internetiin, ja hyvä niin. Itse Nyman ei ole netissä; hänellä ei ole blogia eikä omaa kotisivua, vaikka talon nettiväki on niitä hänelle ehdotellut.

“Minä olen ottanut sen kannan, että olen tullut tähän taloon tekemään ohjelmia, ja oletan että ihmiset, jotka ovat kuunnelleet ohjelmiani 38 vuotta, haluavat edelleenkin kuunnella niitä. Eivät he tule sanomaan minulle, että miksi sinulla ei ole omaa palstaa netissä.”

Kuuntelijat eivät siis edelleenkään saa Jake Nymanilta kivoja vuorovaikutteisia nettisivuja, joilla he voisivat testata tietojaan rockmusiikin maailmasta, vaan radio-ohjelmia.